Me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä
ja kuulemme ääniä kuutamoyön.
Me astumme hyllyvän sammalen päällä
ja illan on varjoa ihmisen syön.
Mut ääntä jos kaksi yhtehen laulaa
yön helmassa toistansa huhuilevaa.
Ja varjoa kaksi jos lempien kaulaa
– se sentään se sentään on ihanaa

Rakastan sinua paljon.
Mutta tiedän, ettei
rakkaudessa edes paljon
ole tarpeeksi.
Silti tiedän myös, että
minusta tulee kaksin verroin
voimakas ja hyvä vain
siksi, että sinä rakastat minua.
Niin vahva, ettei minun tarvitse
olla paha kenellekään.
Sehän on vain
heikkouden osoitus.

Syli toisensa tapasi.

Kaikessa rakkaudessa on jonkin verran hulluutta,
mutta toisaalta kaikessa hulluudessa on myös hitunen järkeä.

Sydän ymmärtää,
mitä kieli ei koskaan ilmaise
ja mitä korvat eivät voi kuulla.

Olet olemassa, rakas ihminen,
elämä kaunis on kun tiedän sen.
Ei tärkeintä se, mitä sanot, teet,
vaan mitä olet, hymy, kyyneleet.
Olet olemassa, sitä tarvitsen,
kuin lintu ilmaa, maata kukkanen.

Antakaa sydämenne toisillenne, mutta älkää omistako,
sillä vain elämä voi sulkea sydämen käteensä.
Ja seiskää yhdessä, mutta älkää liian lähekkäin,
sillä temppelin pylväät seisovat etäällä toisistaan
eikä tammi ja sypressi kasva toistensa varjossa.

Jos sinä olet omenapuu
tahdon minä olla omena
Jos sinä sytyt tuleen
tahdon minä olla vesi
tai herkästi syttyvä aine
Jos sinä hukut
tahdon minä olla pohja tai virta
Jos sinä katsot kauas
tahdon minä olla etäinen piste
Jos sinä suljet luomesi
tahdon minä olla äkillinen pimeys

minä rakastan sinua niin kuin vierasta maata kalliota ja siltaa niin kuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta

Minä lukitsen sydämeni. Minä viskaan pois sen avaimen. Koko sydän on ruusuja täynnä ja laulua lintusten. Minä salata en sitä voi Minä salata en sitä saa. Koko sydämeni aukeaa. Koko sydämeni soi.